tiistai 25. marraskuuta 2014

"YMPYRÄ SULKEUTUU"

"DIALOGUEN POIKIEN SULOINEN LÄKSIÄISKAKKU"
Juuri kun aloin tottua Tokion arkeen, onkin jo aika pakata laukut ja lennähtää takaisin kotiin. Kaksi ja puoli  kuukautta on aivan liian lyhyt aika; ei kerennyt koti-ikävä vaivata, en ehtinyt kyllästyä mihinkään, enkä  edes suuttua oikein kunnolla.

Jäin viimeisen työpäivän jälkeen uuteen kotikaupunkiini yhdeksi ylimääräiseksi viikoksi ja järjestin puutarhajuhlat. Tai siis pihapiknikin ikkunastani näkyvässä puskien ympäröimässä pihassa, missä kasvaa jotain vihreää... Ja minne pääsee vain kiipeämällä ikkunasta tai aidan yli.


Kannoimme ruokapöydän ikkunasta ulos, viritimme tietokoneen jazz-soittimeksi, koristelimme pyykkinarut led-paperilyhdyillä (kynttilät kiellettyjä), ja väsäsin sormileipiä (ruis-savulohi-kapris ja yrtti-tuorejuusto-ilmakuivattukinkku, näistä innostui naapurin musta kissakin). Juomaksi oli lämmintä glögiä ja sakea (ulkona oli +14℃)...  Jäkiruoaksi valkosuklaa-mansikoita ja vihreitä kuulia...ja tämän jälkeen mentiin syömään!


Ensmmäinen työharjotteluravintola, BISTRO DIALOGUE, tuntui sopivalta paikalta viettä viimeistä  iltaa ystävien kanssa. Pieni bistro oli juuri niin kodikas kuin muistin sen olevankin. Olimme puolelta öin paikan viimeiset asiakkaat... Valot himmennettiin ja bistron pojat kantoivat pöytään kynttilöiden koristaman läksiäiskakun. Ympyrä sulkeutui mitä herkullisimmalla tavalla. KAUNIS KIITOS ♡ DOMO ARIGATO ♡ Hieno päätös hienolle harjoittelulle, SAIKOU, MISS YOU ALREADY!

"TEEN OPETUS JA MYSTINEN FUJI-SAN"


"BANZAI, BANZAI, BAANZAAIIII... kaikuu pitkän elämän onnentoivotus syksyisillä vuorilla. 10 000 vuotta vanhan runo päivän teemana, ruskalehdet pihan puissa ja syyssateen ropina ikkunoissa." Näin elämäni ensimmäisen japanilaisen teeseremonian mestari esitteli tilaisuuden mielikuvituksellista kivijalkaa.


Kerran kuukaudessa kokoontuvat japanilaiset teeseremoniaemänniksi opiskelevat naiset japanilaisten ja  kiinalaisten yliopisto-opiskelijoiden kanssa, seremoniaan teetä nauttimaan. Niin, tai luulin, että teen juonti olisi tapahtuman pääjuttu. Mutta opinkin, että tapakulttuuri, rituaalikäyttäytyminen ja mielikuvameditointi ovatkin oikeastaan teeseremoniassa paljon tärkeämmässä asemmassa kuin itse juoma. Kyllä teekin on tärkeää... Kaikki, mikä sulkee ympäröivän maailman ulos tästä ohikiitävästä hetkestä, on tärkeää.


Ritualit eivät ole ilmeettömiä robottiliikkeitä, vaan kunnianosoituksia puolin ja toisin. Ensin tehdään  "osakini"-kumarrus, sormet lattiassa, selkä notkolla, sitten emäntä puhdistaa seremoniavälineet ja valmistaa kulhollisen paksua teetä... Kulho kiertää vieraalta toiselle, (miehillä kädestä käteen, naisilla tatamin kautta), kukaan ei puhu mitään, paitsi emäntä ja mestari... Taustalla kuuluu vain tuuli ja veden porina.


Tee opettaa meille että jokainen hetki on arvokas ja ainutkertainen. Teen henki pitää meidät rauhallisina ja harmoniassa. Avainsanoja ovat: "HISTORIA, KESKITTYMINEN, TUNNE, KOHTELISIAUUS, HARMONIA, OSAKINI".


Paksun teen jälkeen sai jokainen valmistaa itselleen ohuen teen. Kaikki alkaa välineiden puhdistamisesta ja puhdistusliinojen tarkoin määritellystä taittelusta.


Ensimmäiset 2 tuntia meni ihan hyvin, mutta sen jälkeen tatamilla istuminen alkoi olla aika kivuliasta. Ihmettelin ääneen, kuinka opettajamme pystyy istumaan suoraryhtisenä ja hymyilevänä tunnista toiseen. Opettaja-san kertoi salaisuutensa: hän siirtää painoaan vuoroin oikealle ja vasemmalle ja yrittää keskittää painon jalkapohjien päälle.


OK, kokeilin ja yritin, mutta minulla kipupiste vaan siirtyi paikasta toiseen... Ja sitten opettaja-san avasi varvastossusukkansa, ja näytti jalkaoöydälle muodostunutta punertavaa kovettumaa. Hänkin siis kärsii, muutei kasvojen ilmeistä voisi lukea mitään muuta kuin rauhallista tasapainoa ja hetkestä nauttimista. En voinut muuta kuin ihalilla tämän todellisen LADYn itsekuria!


Tämä kaikki palautui mieleeni ruskaretkellä Fuji-vuorelle. Retkipäivä sattui olemaan viikon ainoa sadepäivä, pilvet peittivät Fuji-sanin, emmekä saaneet majesteettisesta vuoresta ensimmäistäkään kuvaa.


Muistin opettajan sanat "tee voi opettaa meille paljon asioita"...


Ulkona oli kylmä, vesisade muuttui rännäksi ja kimonomuseon teehuoneen lattialämmitys houkutteli kohmettuneen retkiseurueen tauolle. Muistin opettaja-sanin viisaat sanat, hyvän ryhdin ja iloisen ilmeen, (jalkakivuista huolimatta). Maistelin maukasta vihreää teetä, ihastelin lasiseinän takana hehkuvaa ruskametsää ja kuuntelin sateenropinaa. Kuulin korvissani vuorilta kaikuvan huudon "banzai, banzai banzaaiiiiiiiii...."


Ajattelin, että Fuji-san teki tämän tahallaan; ei näyttänyt kaikkea kerralla ja houkutteli meitä palaamaan vuorille vielä joskus uudestaan. Ja mietin mielessäni, että saatoin sittenkin oppia aika paljon jo ensimmäisestä teeseremoniasta. Olin nimittäin ainoa seurueestani, ketä, ihan oikeasti, ei haitannut huono sää ja matalalla roikkuvat pilvet.


Sain vahvistuksen ruokapaikassa. Seinätauluun oli piirretty yhdellä siveltimenvedolla Fuji-vuoren siluetti. Oikean reunan neljä kirjainmerkkiä tarkoittavat "siellä on onni, missä on hymyilevät kasvot".

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

"PACHON"


Michelin tähdellä palkittu ravintola, viisi hurmaavaa herrasmiestä keittiössä, 70-vuotias, arvokas ranskalaissyntyinen omistaja-kokkikonkari-makunero-kapellimestari...


300 vuotta vanha ranskalainen takka, taideteosmaiset kukka-asetelmat, komeiden kokkien saumaton yhteistyö, pehmeä puheensorina ja hiljainen keittiö-feng shui. Jokainen työpäivä kuin kohtaus elokuvan käsikirjoituksesta.


Annokset ovat mielikuvituksellisia; kuin taikaniitty tai ilotulitus lasilautasella. Huolella valitut värit, kultaraunaiset posliinit ja kristallilasin loiste. Annokset on suunniteltu niin nerokkaasti, että jo misausvaiheessa yksittäiset komponentit vievät kielen (ja koko puhetaidon). Umami viettelee maistelijan mielen ja pystyt enää vain nyökyttelemään, autuas ilme kasvoilla. PACHON -ravintola tarjoaa asiakkailleen  elämyksiä... Kuin myös työharjoittelijalleen.


Keittiössä vallitsee rauhallinen tasapaino; mutta hiljaisuus ei ole painostavaa laatua, vaan feng shuita parhaimmillaan.


Sitten kun joku avaa suunsa; on puhe pehmeää, ja kiireestä huolimatta kukaan ei hosu, ei huuda eikä hutiloi.


Jokainen tietää oman tehtävänsä, kun suuri päällikkö, Chef Patron- André-san lausuu ääneen tarjoilijoiden bongin. Keittiössä kaikuu pehmeästi "HAI", HAAI", "HAI", "HAIII" & "HAI"... Ja pajalla alkaa vipinä.


Täydellinen annos ei valmistu itsekseen, jokainen teos on useamman kokin käsityön taidonnäyte.


Annokset kootaan lautasille ryhmätyönä, työtasoille levitettyjen valkoisten pöytäliinojen päällä.


Pihvitilauksesta asiakkaat saavat vähän silmänruokaakin; kun salskea kokki grillaa lihan sulavaliikkeisesti salin massiivisessa antiikkitakassa.


Iloiseksi yllätyksekseni minulle jaettiin oikeita misaustehtäviä. Ei mitään mullistavia, mutta pientä sorminäppäryyttä vaativia, esimerkiksi kahden bambuisen varrastikun avulla aseteltavia pikkuriikkisiä koristeita, rapujen putsausta ja paprikoiden kalttausta, raparperin kuorimista...ja itse lounaalla tehväni oli  laittaa "amuse bouche", pieni snapsilasista tarjoiltava alkupala, kahden katelautasen, pitsipaperin, ruskaoksan ja leipätikun kanssa suurelle hopeatarjottimelle ja kilauttaa sitten tarjoilijoille kelloa.


Parina ensimmäisenä päivänä pääsin mukaan catering keikoille; ensin ranskalaisen muotitalon edustustiloihin lounasta tarjoilemaan ja sitten yksityiskodissa järjestettyyn ranskan lähetystön iltajuhlaan. En tietenkään voinut ottaa kuvia asunnossa, mutta terassin näkymästä näpsäsin itselleni muiston; (taustalla tuikki  Tokion öinen silhuetti Tokyo-torneineen). Edustuskokki ja tarjoiltava ruoka oli tilattu meidän keittiöstä, mutta juomien tarjoilija näille keikoille tuli henkilövuokrausfirman kautta ja odotteli meitä aina jo paikanpäällä. Me köröttelimme pienellä pakettiautolla juhlapaikalle, kannoimme tavarat sisään, katoimme noutopöydän, esittelimme ja tarjoilimme ruokia. Aivan ensimmäinen tehtäväni oli koota päärynä-endiivi-kala-carpacchio suuren peilialustan päälle, ja koristella koko komeus yrteillä ja kukkien terälehdillä. Tekele lähti samantien mukaamme kaupunkikeikalle. Keikat olivat mielenkiintoinen kokemus ja toivat hauskaa vaihtelua. Ranskan lähetystön tyylikkäät isännät jäivät mieleen erityisen sympaattisina, he pakkasivat keikkakokeille ja -tarjoilijalle jopa kotiinvietäväksi pullot vuosikertaviiniä!


Eipä oikein tästä viimeisestä työssäoppimisravintolasta löytynyt mitään, mistä en olisi pitänyt. Jopa makanai oli tässä keittiössä gourmeeta. Kahden nuorimman kokin tehtävä oli valmistaa kahdesti päivässä ranskalais-japanilainen henkilökuntaruoka. Nämä miehet osaavat maustamisen jalon taidon!

Osaavat myös nopeasti syömisen taidon. Joka päivä olin viimeinen, ja vaikkei tämä mikään nopeuskilpailu ollutkaan, yritin parina päivänä pysyä poikien tahdissa mukana. Tosissani yritin syödä niin nopeasti kuin mahdollista... Ja kun minun lautasella oli vielä puolet annoksesta jäljellä, pesivät pojat jo lavuaarilla omiaan.


Merci beacoup, Monsieur André-san, Domo Arigato charming gentleman-chefs for the picturesque memories!
Monta reseptiä, kokemusta ja muistoa rikkaampana päättyy tähän nyt juhlallisesti ravintolaurani Tokiossa!


torstai 20. marraskuuta 2014

SUOMI-RUOKAA TOKIOLAISILLE


Korvapuustiivillitys huipentui Ginzan modernissa keskustassa sijaitsevan, kuuluisan L'écrin-leipomon opetustilaisuuteen. Tällä kertaa minna meikäläinen oli opettaja ja Chef de boulangerie-leipurimestari ja 3 leipomon työntekijää olivat oppilaita... Päivän aiheena "suomalaiset korvapuustit".


Kaikki alkoi jauhojen, sokerin ja hiivan valinnasta. Tunnustelin ja maistelin ja käytin lopulta taikinassa luomusokeria, mutta kaneli-vaniljasokerin tein tavallisesta sokerista. Tein kaksi taikinaa; toisen tummemmista ja rouheammista jauhoista ja toisen puuterimaisista valkoisita vehnäjauhoista. Kuivahiivoista en ymmärtänyt mitään; toinen oli tarkoitettu makeisiin leivonnaisiin ja toinen suolaisiin...valitsin korvapuusteihin tietenkin makean vaihtoehdon.


Vaivasin taikinat käsin, jotta sitkoa oli helppo tunnustella eri vaiheissa... En ollut ehkä paras mahdollinen opettaja näppituntumineni ja noin-mittoineni. Mutta oppilaat olivat huippuja: kaikki kirjattiin ylös pieniin vihkosiin ja jokainen lisätty aine punnittiin. Grahamtaikinasta tuli tönkköä, joten tällä kertaa perunajauhomaisen hienot valkoiset jauhot veivät voiton. Leipomon väki oppi nopeasti ja leipurimestari  kyseli jo että mitä mieltä olen, voisikohan hän ottaa korvapuustit myymälänsä valikoimaan. "Tottakai", vastasin; "Mikäs siinä, hyvää mainostahan se vaan olisi Suomelle!"


Tokion Shinjukun Suomikirkolla pidettiin myyjäiset ja kantelekonsertti. Juhlaväelle myytiin karjalanpiirakoita, omenapiirakkaa, porkkanasämpylöitä, kahvia, teetä, Fazerin suklaata ja lohisoppaa. Kaikki näytti hyvältä ja maut olivat hämmästyttävän aitoja. Kirkolla pidetään leivontakursseja kerran kuukaudessa. Opettaja on japanilainen, Suomessa monenmonta kertaa vieraillut rouva, kenellä on jopa karjalanpiirakoiden rypytystodistus (en ole koskaan ennen kuullukaan moisesta).

Kantelemusiikki oli mystisen kaunista kuunneltavaa... Ja lopuksi, kun väki lauloi FINLANDIAHYMNIN yhteislauluna, japaniksi, viiden kanteleen säestyksellä... Ei sille mitään voinut, blondin näkökenttä sumeni. ♬♪♩!


Ja sitten; Finnairin mainostilaisuus Roppongilla. Paikalla oli muumipappa, revontulisimulaattori, Finnairin kuvankaunis japanilainen lentoemäntä ja ilmaista Suomi-ruokaa. Olin varannut vain puolitoista tuntia aikaa, enkä harmikseni ehtinyt jonottaa simulaattorikierrokselle, mutta suomalaisia herkkuja sain maistella. Tarjolla oli Ikean lihapullia, Ikean näkkileipää ja Ikean hilloja, Geisha-suklaata, Fazerin sinistä suklaata ja karjalanpiirakka. Perunapiirakka oli rypytetty kuin kiinalaiset gyoza-nyytit, pohja oli paksua ja kovaa, täyte mautonta survottua perunaa. Yritys hyvä, mutta eineslihapullat, kaupan hillot näkkileivän päällä ja kökkömäinen piirakka ilman munavoita oli kyllä mielestäni aika surkea esitys suomalaisesta ruokakulttuurista. Paikalla parveillut juhlaväki oli kaikesta kuitenkin innoissaan, ja mielikuvamainonta toimi toivottavasti realismia nokkelammin.

Nämä kolme "Suomi-ruokatapahtumaa" todistavat, että ruokakulttuuri edustaa maata mitä luonnollisimmin, ja makulobbaukseen kannattaisi kyllä panostaa! Ihan tavallisetkin ruoat ovat maailmalla kaikki uusia ja ihmeellisiä. Ja sehän nyt on selvä; suorin tie sydämeen käy aina vatsan kautta!


Sen takia minäkin tein omissa pienissä ympyröissäni ruokalobbausta; houkuttelin kokkeja Suomimatkoille, tarjosin maistiaisia ja kerroin ruokatarinoita. Tullessani lahjoitin jokaiseen keittiöön kolme rasiaa omapoimimia luomuherkkuja; kuivattuja nokkosia, kuivattuja mustia torvisieniä ja kuivattuja katajanmarjoja. Poislähtiessäni annoin keittiöpäälliköille kiitokseksi "Finland a la carte" kirjan. Mielestäni Suomi-ruoka ansaitsisi paljon nykyistä "kirkkaammat spottivalot" ja "kuuluvamman äänitorven"!  ⚑



torstai 13. marraskuuta 2014

"LE PETIT BEDON"


Pienen ja kodikkaan japanilaisen ravintolan jälkeen meinasi suuren ranskalaisravintolan neljän kokin keittiössä iskeä päälle kulttuurishokki... Ei kuulunut mitään "shark sorryja", vaan ohitukset hoituivat  kiinalaistyyliin tuuppaamalla... Juuri kun olin oppinut, että kaikki huutavat reippaasti "HAAIIII", kun puhelin soi, ja vähintään yksi ryntää saman tien vastaamaan, saikin puhelin soida tämän keittiön seinällä vaikka loppupäivän. Kaikki jatkoivat ilmekään värähtämättä töitään, kuin olisivat olleet kuuroja. Hovimestari vastasi puhelimeen, jos oli paikalla. (Saattoihan olla, että puhelu yhdistyi aikansa soituaan johonkin muuhun numeroon?!) Tässä keittiössä ei myöskään turhia selitelty, ennen kun jotain meni pieleen... eikä naureskeltu, tai jutusteltu; ei minun, muttei kyllä muidenkaan kanssa... Harjoittelin ilmeetöntä pokerinaamaa kotona peilin edessä, puhuin vain jos oli jotain kysyttävää tai vastattavaa, pysyttelin poist tieltä ja tein mitä käskettiin... ja viimeisenä päivänä, kun leivoin korvapuusteja, ja kokkien kasvoille piirtyi ihan oikeat hymyt, alko tämäkin jo tuntua omalla tavallaan kotoisalta.


Ensimmäinen tehtäväni oli kurpitsakeiton valmistus. Kenelläkään ei ollut aikaa eikä mielenkiintoa opettaa minulle mitään uutta, joten selvitettiin vain mihin pystyn (tai pikemminkin, mihin en pysty) ja tein askareita missä saatoin olla hyödyksi.


Oli hääjuhlia, Ranskan suurlähettilään juhlia, juustojuhlia, ja normi lounaita sekä illallisia. Kun 70 asiakkaan annokset nostettiin tarjoilijoille ryhmätyönä, oli keittiön luukulla vipinää ja ilmassa sähköä. Buffet-kattaukseen kuuluivat kaikki muut kokit, paitsi "Chef". Me muut seisoimme buffetpöydän takana koko illan tarjoilemassa ja esittelemässä ruokia.

Kokkihattua ei pidetä täällä hygieniasyistä, vaan puhtaasti ulkonäkö/imagosyistä! Vasta kun ensimmäinen asiakas astuu ravintolasaliin, puetaan hatut päähän, ja kun lounasaika päättyy, tai keittiön ja salin välinen luukku sulkeutuu, lentävät hatut päästä sillä sekunnilla. Kuinka tyytyväinen olenkaan että aloin kasvattaa pitkiä hiuksia heti kun sain tietää pääseväni Japaniin harjoitteluun! (Halusin pitää hiukset kiinni... Sillä ajatelkaas, kuinka noloa olisi jos ruoasta löytyisi vaalea hius... Ei tarvitsisi olla selvännäkijä arvatakseen kenen päästä se olisi kotoisin.)

Ensimmäisissä hääjuhlissa kun asiakkaat nostivat maljan "Kampai", kumarsivat kokit rivissä pitkään ja niin syvälle, että ellei hattu olis ollut kunnolla päässä, olisi se varmasti tipahtanut ruokien päälle. Kukaan ei tästäkään osannut meitä ummikkoja "varottaa", imrovisointitaitoja tarvittiin... Ranskanpoika (ranskalainen kausiapulais-kokki) ei ehtinyt reagoida mitenkään, vaan seisoi kädet puuskassa kuin tinasotilas. Onneksi blondilla on kärpäsen verkkokalvot; seurasin ympäristön aaltoliikettä ja taivuin linkkuveitseksi muita matkien. Kun kumarruksesta noustiin suoraksi, taputettiin hetki käsiä yhteen ja sitten vasta alkoi asiakaspalvelu.

Ja sitten kun keittiössä alkoi olla ahdasta, siirryin lasinkiillotustiimiin. Tiskiosastolle olin aina yhtä tervetullut ja siellä riitti kaikille jotain tekemistä...


Noutopöydän kylmäsavulohi (eri tyyppinen kuin suomalainen tai norjalainen kylmäsavulohi... Melko paksuiksi siivuksi leikattu, rakenteeltaan "ei niin pehmeä", englantilainen) taiteltiin peilialustalle kalan ja ruusujen muotoon.


Ohuet, väripäiset juurestikut syntyvät kätevästi mandoliinin avulla: ohuet kiekot asetellaan jonoon limittäin ja leikataan veitsellä tikuiksi.


Makanai oli yleensä nuudelia tai riisiä, jonka päälle kaadettiin lihalientä ja lihasiivuja. Paitsi, jos edellisillan juhlista jäi jotain tarjoilutuotteita, silloin makanai koottiin jämäsattumista. Ensimmäisenä päivänä riitti blondilla ihmettelemistä; kukaan ei sanonut mitään, vaan väki myyttäsi, yksi kerrallaan, ruokailun jälkeen, esiliinan eteensä ja kupsahti pöydälle. Keittiössä vallitsi täys hiljaisuus... Mietin: "mikäs siinä" hengitin syvään ja laitoin simmut kiinni. Työpäivät ovat pitkiä, useimmiten keittiössä vietetään enemmän aikaa kuin vapaalla, ja mikrounet tekevät vireystilalle varmastikin pelkkää hyvää.


Sain täälläkin valmistaa yhtenä päivänä makanain. Tällä kertaa tein kaalikääryleitä, hölskykurkkuja, mustaviinimarjahilloa (kun puolukoita ei ollut saatavilla), Väinämöisen palttoonnappien päälle lohitahnaa, ja kuivatuista mustista torvisienistä sienicapucchinot (paksun kupeista tarjoiltavan keiton, minkä päällä oli maitovaahtoa).

Tein jauheliha-riisitäytettä tuplamäärän, niin että nälkäisimmät saivat syödä sitä lisäksi, kaalikääryleitäkin tuli monta ylimääräistä. Kaikki söivät ateriansa myhäillen, mutteivät sanoneet oikein mitään... Chef otti kaalikääryleitä ensimmäisenä lisää, ja muut sitten perässä. Kaikki meni, mitään ei jäänyt... niin että kai se sitten oli ihan menestys?!


Lintujen (englantilaiset pulu ja fasaani) putsaaminen olisi ollut haastavan mielenkiintoinen projekti, mutta se kuului itse Chefin tehtäviin... Niin, ja saihan ranskanpoika rapsutella luista viimeisetkin lihan jämät irti, kun tytöt pilkkoivat vihanneksia (minä pesin salaattia) keittiön toisessa laidassa...


Madai-niminen kalan järkäle painoi putsattuna 4.9 kg. Sen pintaan hierottiin öliiviöljyä, ja kala täytettiin yrteillä, peitettiin suolamarenkiin ja kypsytettiin meheväksi lempeänlämpöisessä uunissa.


Ja sitten... tietenkin... Viimeisenä päivänä sain leipoa korvapuusteja. Halusivat hienostuneeseen kahvikärryynsä kaikenmaailman kakkujen seuraksi suomalaisia pullia. Yritin selittää, että meillä Suomessa perheenäidit leipovat lauantaisin korvapuusteja... Käydään saunassa, syödään pullaa ja juodaan sen kanssa kylmää maitoa. Kyseessä ei siis ole mikään juhlaleivonnainen. Kokit kuuntelivat tarinaa kuin iltasatua, maistelivat pullia, ja jutustelivat... Ihan niin kuin suomalaiset kahvipöydässä konsanaan... Ja hovimestari kaatoi itselleen kupillisen maitoa!


Tällä kertaa sain käyttööni kokonaisia kardemommia, halkaisin ne ja hienonsin vahva-aromiset siemenet veitsellä. Korvapuustien sisään levitettävään sokeriin sekoitin vaniljatangon siemenet ja kanelin. Lopputulos oli vähän karamellimainen... Taikapullista tulee joka ravintolassa ihan eri makuisia!