tiistai 3. maaliskuuta 2015

"AIKUISOPISKELIJAN RUUSU"


KATSOKAAS TÄTÄ!
Koululla; yli kuukausi sitten valmistujaisjuhlissa jaettu onnitteluruusu on alkanut vihertää! Itse ruusu on kauniisti kuivunut, eikä kukka ole tiputtanut yhtään terälehteä... mutta varsi versoo uusia, kirkkaanvihreitä lehtiä...

Vähän niin kuin aikuisopiskelija; pikkasen rupsahtanut, mutta yllätyksellisen elinvoimainen ja tuottelias!!! Tsemppiä kaikille luokkakavereille työnhakuun!  :D


perjantai 23. tammikuuta 2015

ONNEA KAIKILLE UUSILLE AMMATTILAISILLE!


Tein eilen koulumatkan viimeistä kertaa... yli 400 aikuisopiskelijan kukitus teki meistä ammattilaisia, ja  katkaisi symbolisen "napanuoran" Espoon Omniaan. Olisi voinut luulla, että ryhmä rämä tuulettaa oikein kunnolla, mutta ilmassa olikin vain hämmennystä ja haikeutta... Eivätkä kaikki luokkakaverit olleet edes paikalla. Alkuperäisestä 26 oppilaan joukkueesta päättäjäisjuhliin ilmestyi vain 6! Poissaolollaan loistivat äitiyslomalaiset, keskeyttäneet, ulkomaille muuttaneet ja jälkijunassa valmistuvat.


Ryhmä rämä marssi lavalle yhtenäisenä ryhmänä, kokkihatut keikkuen. Kukitus ja stipendien jako tapahtuivat kuin liukuhihnalla. Viimeinen koulupäivä oli siis täsmälleen samanlainen kuin ensimmäinenkin; ihmispaljoutta, pitkiä puheita ja harhailevia ajatuksia...


Itse tilaisuuden jälkeen, ennen kakkukahveja, MARA (matkailu- ja ravitsemisalan) valmistujia pyydettiin jäämään juhlasaliin, opettajien esimies kipusi seisomaan tuolille ja aloitti oman pienen puheensa; "Tänä vuonna osastollamme on ollut stipendikelpoisia oppilaita enemmän kuin stipendejä. (100€:n rahastipendi meni ansioituneelle hotellivirkailijalle)... Tähän positiiviseen pulmaan tuli apuun koulun yhteistyökumppani E. Ahlström, jakamalla kaksi "arvolahja-stipendiä." Tarjoilioiden paketissa oli kaunis viinikarahvi ja kokkien paketssa (yli neljänsadan euron arvoinen) Global- veitsisetti! Kuuntelin puhetta takarivissä ja räpsin opettajista kuvia, enkä ollut uskoa korviani kun minut pyydettiin eteen noutamaan lahjapakettia! Sain lukea aika monta kertaa E. Ahlströmin hallituksen puheenjohtajan, vartavasten minulle osoittaman onnittelukortin, ennenkun ymmärsin saaneeni maailman hienoimman (japanilaisen!!!) veitsisetin valmistujaislahjaksi. Kauneimmat kiitokset Maria Planting & koko E. Ahlström Oy:n tiimi, ja Omnian uskomattomat opettajat!


Kirjoja, kukkalähetyksiä, rahakuoria, sampanjaa... KIITOS! Onpa hienoa olla KOKKI! (Kokin normiarkea?!)


Juhlaillallisseuraksi saimme omat kokkiopettajat. Teimme fine dine-iltapukujuhlan sijasta tyylillemme sopivamman makumatkan lappiin. Kiitos yhteisestä illasta, lämpimästä tunnelmasta ja ONNEA KAIKILLE valmistuneille! (Nyyh, tässäkö tämä nyt oli?)




lauantai 27. joulukuuta 2014

"EX-OPISKELIJA TÄÄLLÄ, MOI"

No niin, nyt on viimeinenkin tutkintotilaisuus takanapäin! Samoin vihoviimeinen työharjoittelupätkä. Näyttökoe ja a la carten arvosana jännitti, tietenkin, mutta  ruuvien kiristys juuri ennen H-hetkeä toi "voiton" kotiin (=K3). Huh helpotusta ja KIITOS opettajille; niin teoriatiedosta koulukeittiössä kuin käytännön vinkeistä työharjoittelukeittiössäkin. Heti kun allekirjoitimme viralliset paperit, lakkasin olemasta opiskelija. Nyt paperit lähtevät tutkintalautakunnan käsiteltäviksi, ja todistusta odotellaan  tammikuun puolenvälin jälkeen... Päättäjäisjuhlat pidetään koululla 22.1.2015.

Viimeisenä työharjoittelupäivänä sain kunniatehtäväkseni paistaa silakkapihvejä... Olivathan silakat ensimmäinen työtehtäväni Kahvila Suomen keittiössä heinäkuussa, tämän saman paistopisteen ääressä. (Vai muikkujako ne olivat? Siitä on niin kauan aikaa...) Muistan kuitenkin, kuinka pelkäsin ihan kaikkea; käytin liian vähän öljyä ja voita, ettei reasva vain alkaisi kärytä ja syttyisi liekkeihin, pelkäsin sitäkin, että silakat jäävät raaoiksi tai sitten kärventyisivät  koppuroiksi, etten osaisi kääntää niitä oikeassa vaiheessa, tai että ne hajoaisivat kokonaan käännettäessä. Ja sitten jähmetyin hellan eteen, saamatta mitään muuta aikaiseksi, tuijotin kaloja koko paistamisen ajan, "mikroaaltokatseella"...niinkuin ne nyt olisivat paistuneet nopeammin kun en päästänyt niitä hetkeksikään  silmistäni.
Nyt en enää arastellut tai pelännyt mitään... En edelleenkään tiennyt, muistanut tai hallinnut kaikkea, mutta osasin nautiskella, jännitys oli muuttunut yhdessätekemisen iloksi. Ja koti-ikävä Japaniinkin alkoi hellittää.

Niin hienoa kun Japanissa olikin olla osa Michelin- tähtitiimiä, tuntui nyt Oskarin leikkeen, makkaralautasen, poronkäristyksen, jauhelihapihvien ja lohiannoksenkin tekeminen vähintään yhtä juhlalliselta.


Kahvila Suomen kanta-asiakkaille ja japanilaisille vieraille oli ilo tehdä ruokaa.  Viime kerrasta on melkein puoli vuotta aikaa, mutteivät kantikset olleet unohtaneet minua; siitä muistuttivat "tervetuloa takaisin hommiin!"- toivotukset ja omatekemä joulukortti. Yhtenä päivänä kun saimme talon täyteen japanilaisesta yllätysryhmästä, jäin enemmän kuin mielelläni ylitöihin; ja pääsin samalla kokkaamaan a la carte- listaa laidasta laitaan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni en ahdistunutkaan täydestä bongirivistä, vaan keskityin kolmeen tai korkeintaan neljään tilaukseen kerrallaan. Kaksi kokkia (minä niistä toinen) ja kaksi tarjoilijaa salissa... täysi tupa väkeä, salin ja keittiön saumaton yhteistyö ja yhdessä tunnissa kaikilla n.30 asiakkaalla oli a la carte listalta valittu annos edessään ja keittiön bongirivi tyhjä... Ja mistä olen kaikista ylpein; sählinkihävikkiä ei tullut ollenkaan! (Vielä kesällä, kun olin työharjoittelussa, tehtiin kiireisimpään ruuhka-aikaan vähintään yksi annos tuplatilauksena... Nyt ei yhtä ainutta!!!)


Sain läksiäislahjaksi RUOKALA LOKKI-KAHVILA SUOMI "stipendin" ja sijoitin sen Suomi-huumassani naapurin antikvariaatin paksuun (2,5 kg:n painoiseen!!!)  KALEVALAan.  Aika hieno lopetus suomalaiselle kokkiopiskelulle?!



lauantai 13. joulukuuta 2014

"KOTIA KOHTI JA KOEKEITTIÖLLE"


Matkalaukkujen avaamista lentokentän väenpaljoudessa. Painojen tasausta check in-virkailijoiden kohteliaasta, mutta määrätietoisesta pyynnöstä... Painavien kirjojen ja astioiden siirtelyä niin ettei yksikään matkalaukuista painanut yhtään ylimääräistä grammaa (ei myös grammaakaan alle maksimirajojen). 10 tunnin lento, kokonainen päivä ihastuttavien lentoemäntien hemmoteltavana, kaksi sateista vapaapäivää kotona ja maanantai-aamukahdeksalta jo uudessa pukkarissa, Hellmannsin esiliinaa päälle ripustamassa.


Ajatukset (ja aivotoiminta) jäivät Japaniin, vaikka kroppa matkusti sinivalkoisin siivin takaisin Koti-Suomeen. Kun heräsin  ensimmäistä kertaa, pitkiin aikoihin, omassa sängyssäni, kaikui päässäni vain "MAMONAKI ICHI BAN SEN"... Eikä minulla ollut harmainta aavistustakaan, mitä se tarkoittaisi... Lähetin hämilläni tekstarin ystävälleni japaniin ja sain selvityksen päässäni kuuluvista omituisista äänistä; kyseessä oli juna-aseman kuulutus "hetken kuluttua raiteelle yksi". Olin palannut kotiin, ajatuksenjuoksuni ei vaan ehtinyt samaan kyytiin!


Monikansallisen Unileverin rento keittiö pehmitti laskeutumista sateisen Suomen talveen.


Kiireestä ei ollut tietoakaan, tavallisesti hektinen koekeittiö eli joulun alla nimittäin vuoden hiljaisinta aikaa...


Mutta kolmen ammattilaisen kekseliäällä keittiötiimillä oli varattu harjoittelijalle joka päiväksi joku projekti.


Japanin koti-ikävää lievitti mukavasti tasting, mitä varten sain testata työharjoittelusta tuomiani  salaattikastikereseptejä ja omatekoista teriyaki-marinadia. Kunniamaistajana toimi tanskalainen, kaikkien pohjoismaiden Unilever Food Solutionsin johtaja.

TERIYAKI-MARINADI
5 rkl soijakastiketta
3 rkl mirinä
1 1/2 rkl sokeria keitetään kasaan kunnes sokeri on täysin liuennut ja kastike on sopivan kiinteää.

SEESAMINSIEMENKASTIKE SALAATILLE
15 g paahdettuja seesaminsiemeniä
15 g sokeria
10 g omenaviinietikkaa
30 g rypsiöljyä
30 g majoneesia
30 g ruokakermaa
5 g tamari-soijakastiketta

RYUNOSUKE-original salaattikastike
60 g miriniä
7 g tamari-soijaa
4,5 g valkosipulimurskaa
8 g sipulisilppua
25 g misotahnaa
40 g valkoviinietikkaa
6 g Dijon-sinappia
5 g sokeria
2 g chilitahnaa
100 g rypsiöljyä
20 g seesamöljyä
Kaikki aineet sekoitetaan tasaiseksi kastikkeeksi ja juuri ennen tarjoamista sekoitetaan joukkoon mascarponejuustoa.

Ensimmäinen tehtäväni oli margariinin sekaan vatkattavien maustekastikkeiden, vinaigrettien ja tahnojen (kastikepohjien hävikin välttämiseksi), punnitus ja sekoitus mahdollisimman herkullisessa suhteessa. Ja uusien maustelevitteiden tasting-tapahtuma markkinointiosaston edustajille.


Kaikkein mieluisin tehtävä oli eri kokoisten lihapullien take-away-annoksen rakentaminen ja kuvaaminen. Höystin einespyörykät Unileverin tomaattikeitolla, manchego-juustolastuilla, limettiviipaleella ja koriantelisilpulla.

Makaroonilaatikkotestissä käytin kahta eri reseptiä. Yhteen tuli perinteistä munamaitoa, toiseen tiettyä kylmäsekoittuvaa kastikejauhetta. Molemmat laatikot saivat levätä yön yli kylmiössä, paistaminen tapahtui vasta seuraavana päivänä (misattujen laatikoiden rakenteen tutkiskelun jälkeen). Tastingissa arvioitiin valmiiden laatikoiden ulkonäköä, rakennetta, makua ja suutuntumaa.
Ammattikeittiöille suunnitelluista jauheista en ollut koskaan kuullutkaan. Yhtenä päivänä sain valmistaa ensimmäisen veloute-kastikkeen klassisella reseptillä ja toisen käyttäen Roux-rouhetta. Molempia kastikkeita seisotettiin tuntikaupalla vesihauteessa, sitten arvioitiin rakennetta ja ulkonäköä.

Toinen kuvausehtäväni oli perushampurilaisen valmistus ja kuvaaminen. Esimerkkikuvan punakynsinen käsimalli ei ollut mielestäni ollenkaan katu-uskottava, ja oman hampparikuvani slogan voisi ollakin "niin herkullista, ettei kokkikaan voi olla sitä syömättä".


Olisin viihtynyt koekeittiöllä pitempäänkin, mutta vuosi alkaa nyt loppua kesken. Kaksi viikkoa koekeittiöllä hurahti silmänräpäyksessä ja antoi jälleen aivan uuden näkökulman tulevasta ammatistani...  Opiskelusta on enää jäljellä vihoviimeinen työharjoittelupätkä, viimeisine näyttötutkintoineen...


tiistai 25. marraskuuta 2014

"YMPYRÄ SULKEUTUU"

"DIALOGUEN POIKIEN SULOINEN LÄKSIÄISKAKKU"
Juuri kun aloin tottua Tokion arkeen, onkin jo aika pakata laukut ja lennähtää takaisin kotiin. Kaksi ja puoli  kuukautta on aivan liian lyhyt aika; ei kerennyt koti-ikävä vaivata, en ehtinyt kyllästyä mihinkään, enkä  edes suuttua oikein kunnolla.

Jäin viimeisen työpäivän jälkeen uuteen kotikaupunkiini yhdeksi ylimääräiseksi viikoksi ja järjestin puutarhajuhlat. Tai siis pihapiknikin ikkunastani näkyvässä puskien ympäröimässä pihassa, missä kasvaa jotain vihreää... Ja minne pääsee vain kiipeämällä ikkunasta tai aidan yli.


Kannoimme ruokapöydän ikkunasta ulos, viritimme tietokoneen jazz-soittimeksi, koristelimme pyykkinarut led-paperilyhdyillä (kynttilät kiellettyjä), ja väsäsin sormileipiä (ruis-savulohi-kapris ja yrtti-tuorejuusto-ilmakuivattukinkku, näistä innostui naapurin musta kissakin). Juomaksi oli lämmintä glögiä ja sakea (ulkona oli +14℃)...  Jäkiruoaksi valkosuklaa-mansikoita ja vihreitä kuulia...ja tämän jälkeen mentiin syömään!


Ensmmäinen työharjotteluravintola, BISTRO DIALOGUE, tuntui sopivalta paikalta viettä viimeistä  iltaa ystävien kanssa. Pieni bistro oli juuri niin kodikas kuin muistin sen olevankin. Olimme puolelta öin paikan viimeiset asiakkaat... Valot himmennettiin ja bistron pojat kantoivat pöytään kynttilöiden koristaman läksiäiskakun. Ympyrä sulkeutui mitä herkullisimmalla tavalla. KAUNIS KIITOS ♡ DOMO ARIGATO ♡ Hieno päätös hienolle harjoittelulle, SAIKOU, MISS YOU ALREADY!

"TEEN OPETUS JA MYSTINEN FUJI-SAN"


"BANZAI, BANZAI, BAANZAAIIII... kaikuu pitkän elämän onnentoivotus syksyisillä vuorilla. 10 000 vuotta vanhan runo päivän teemana, ruskalehdet pihan puissa ja syyssateen ropina ikkunoissa." Näin elämäni ensimmäisen japanilaisen teeseremonian mestari esitteli tilaisuuden mielikuvituksellista kivijalkaa.


Kerran kuukaudessa kokoontuvat japanilaiset teeseremoniaemänniksi opiskelevat naiset japanilaisten ja  kiinalaisten yliopisto-opiskelijoiden kanssa, seremoniaan teetä nauttimaan. Niin, tai luulin, että teen juonti olisi tapahtuman pääjuttu. Mutta opinkin, että tapakulttuuri, rituaalikäyttäytyminen ja mielikuvameditointi ovatkin oikeastaan teeseremoniassa paljon tärkeämmässä asemmassa kuin itse juoma. Kyllä teekin on tärkeää... Kaikki, mikä sulkee ympäröivän maailman ulos tästä ohikiitävästä hetkestä, on tärkeää.


Ritualit eivät ole ilmeettömiä robottiliikkeitä, vaan kunnianosoituksia puolin ja toisin. Ensin tehdään  "osakini"-kumarrus, sormet lattiassa, selkä notkolla, sitten emäntä puhdistaa seremoniavälineet ja valmistaa kulhollisen paksua teetä... Kulho kiertää vieraalta toiselle, (miehillä kädestä käteen, naisilla tatamin kautta), kukaan ei puhu mitään, paitsi emäntä ja mestari... Taustalla kuuluu vain tuuli ja veden porina.


Tee opettaa meille että jokainen hetki on arvokas ja ainutkertainen. Teen henki pitää meidät rauhallisina ja harmoniassa. Avainsanoja ovat: "HISTORIA, KESKITTYMINEN, TUNNE, KOHTELISIAUUS, HARMONIA, OSAKINI".


Paksun teen jälkeen sai jokainen valmistaa itselleen ohuen teen. Kaikki alkaa välineiden puhdistamisesta ja puhdistusliinojen tarkoin määritellystä taittelusta.


Ensimmäiset 2 tuntia meni ihan hyvin, mutta sen jälkeen tatamilla istuminen alkoi olla aika kivuliasta. Ihmettelin ääneen, kuinka opettajamme pystyy istumaan suoraryhtisenä ja hymyilevänä tunnista toiseen. Opettaja-san kertoi salaisuutensa: hän siirtää painoaan vuoroin oikealle ja vasemmalle ja yrittää keskittää painon jalkapohjien päälle.


OK, kokeilin ja yritin, mutta minulla kipupiste vaan siirtyi paikasta toiseen... Ja sitten opettaja-san avasi varvastossusukkansa, ja näytti jalkaoöydälle muodostunutta punertavaa kovettumaa. Hänkin siis kärsii, muutei kasvojen ilmeistä voisi lukea mitään muuta kuin rauhallista tasapainoa ja hetkestä nauttimista. En voinut muuta kuin ihalilla tämän todellisen LADYn itsekuria!


Tämä kaikki palautui mieleeni ruskaretkellä Fuji-vuorelle. Retkipäivä sattui olemaan viikon ainoa sadepäivä, pilvet peittivät Fuji-sanin, emmekä saaneet majesteettisesta vuoresta ensimmäistäkään kuvaa.


Muistin opettajan sanat "tee voi opettaa meille paljon asioita"...


Ulkona oli kylmä, vesisade muuttui rännäksi ja kimonomuseon teehuoneen lattialämmitys houkutteli kohmettuneen retkiseurueen tauolle. Muistin opettaja-sanin viisaat sanat, hyvän ryhdin ja iloisen ilmeen, (jalkakivuista huolimatta). Maistelin maukasta vihreää teetä, ihastelin lasiseinän takana hehkuvaa ruskametsää ja kuuntelin sateenropinaa. Kuulin korvissani vuorilta kaikuvan huudon "banzai, banzai banzaaiiiiiiiii...."


Ajattelin, että Fuji-san teki tämän tahallaan; ei näyttänyt kaikkea kerralla ja houkutteli meitä palaamaan vuorille vielä joskus uudestaan. Ja mietin mielessäni, että saatoin sittenkin oppia aika paljon jo ensimmäisestä teeseremoniasta. Olin nimittäin ainoa seurueestani, ketä, ihan oikeasti, ei haitannut huono sää ja matalalla roikkuvat pilvet.


Sain vahvistuksen ruokapaikassa. Seinätauluun oli piirretty yhdellä siveltimenvedolla Fuji-vuoren siluetti. Oikean reunan neljä kirjainmerkkiä tarkoittavat "siellä on onni, missä on hymyilevät kasvot".

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

"PACHON"


Michelin tähdellä palkittu ravintola, viisi hurmaavaa herrasmiestä keittiössä, 70-vuotias, arvokas ranskalaissyntyinen omistaja-kokkikonkari-makunero-kapellimestari...


300 vuotta vanha ranskalainen takka, taideteosmaiset kukka-asetelmat, komeiden kokkien saumaton yhteistyö, pehmeä puheensorina ja hiljainen keittiö-feng shui. Jokainen työpäivä kuin kohtaus elokuvan käsikirjoituksesta.


Annokset ovat mielikuvituksellisia; kuin taikaniitty tai ilotulitus lasilautasella. Huolella valitut värit, kultaraunaiset posliinit ja kristallilasin loiste. Annokset on suunniteltu niin nerokkaasti, että jo misausvaiheessa yksittäiset komponentit vievät kielen (ja koko puhetaidon). Umami viettelee maistelijan mielen ja pystyt enää vain nyökyttelemään, autuas ilme kasvoilla. PACHON -ravintola tarjoaa asiakkailleen  elämyksiä... Kuin myös työharjoittelijalleen.


Keittiössä vallitsee rauhallinen tasapaino; mutta hiljaisuus ei ole painostavaa laatua, vaan feng shuita parhaimmillaan.


Sitten kun joku avaa suunsa; on puhe pehmeää, ja kiireestä huolimatta kukaan ei hosu, ei huuda eikä hutiloi.


Jokainen tietää oman tehtävänsä, kun suuri päällikkö, Chef Patron- André-san lausuu ääneen tarjoilijoiden bongin. Keittiössä kaikuu pehmeästi "HAI", HAAI", "HAI", "HAIII" & "HAI"... Ja pajalla alkaa vipinä.


Täydellinen annos ei valmistu itsekseen, jokainen teos on useamman kokin käsityön taidonnäyte.


Annokset kootaan lautasille ryhmätyönä, työtasoille levitettyjen valkoisten pöytäliinojen päällä.


Pihvitilauksesta asiakkaat saavat vähän silmänruokaakin; kun salskea kokki grillaa lihan sulavaliikkeisesti salin massiivisessa antiikkitakassa.


Iloiseksi yllätyksekseni minulle jaettiin oikeita misaustehtäviä. Ei mitään mullistavia, mutta pientä sorminäppäryyttä vaativia, esimerkiksi kahden bambuisen varrastikun avulla aseteltavia pikkuriikkisiä koristeita, rapujen putsausta ja paprikoiden kalttausta, raparperin kuorimista...ja itse lounaalla tehväni oli  laittaa "amuse bouche", pieni snapsilasista tarjoiltava alkupala, kahden katelautasen, pitsipaperin, ruskaoksan ja leipätikun kanssa suurelle hopeatarjottimelle ja kilauttaa sitten tarjoilijoille kelloa.


Parina ensimmäisenä päivänä pääsin mukaan catering keikoille; ensin ranskalaisen muotitalon edustustiloihin lounasta tarjoilemaan ja sitten yksityiskodissa järjestettyyn ranskan lähetystön iltajuhlaan. En tietenkään voinut ottaa kuvia asunnossa, mutta terassin näkymästä näpsäsin itselleni muiston; (taustalla tuikki  Tokion öinen silhuetti Tokyo-torneineen). Edustuskokki ja tarjoiltava ruoka oli tilattu meidän keittiöstä, mutta juomien tarjoilija näille keikoille tuli henkilövuokrausfirman kautta ja odotteli meitä aina jo paikanpäällä. Me köröttelimme pienellä pakettiautolla juhlapaikalle, kannoimme tavarat sisään, katoimme noutopöydän, esittelimme ja tarjoilimme ruokia. Aivan ensimmäinen tehtäväni oli koota päärynä-endiivi-kala-carpacchio suuren peilialustan päälle, ja koristella koko komeus yrteillä ja kukkien terälehdillä. Tekele lähti samantien mukaamme kaupunkikeikalle. Keikat olivat mielenkiintoinen kokemus ja toivat hauskaa vaihtelua. Ranskan lähetystön tyylikkäät isännät jäivät mieleen erityisen sympaattisina, he pakkasivat keikkakokeille ja -tarjoilijalle jopa kotiinvietäväksi pullot vuosikertaviiniä!


Eipä oikein tästä viimeisestä työssäoppimisravintolasta löytynyt mitään, mistä en olisi pitänyt. Jopa makanai oli tässä keittiössä gourmeeta. Kahden nuorimman kokin tehtävä oli valmistaa kahdesti päivässä ranskalais-japanilainen henkilökuntaruoka. Nämä miehet osaavat maustamisen jalon taidon!

Osaavat myös nopeasti syömisen taidon. Joka päivä olin viimeinen, ja vaikkei tämä mikään nopeuskilpailu ollutkaan, yritin parina päivänä pysyä poikien tahdissa mukana. Tosissani yritin syödä niin nopeasti kuin mahdollista... Ja kun minun lautasella oli vielä puolet annoksesta jäljellä, pesivät pojat jo lavuaarilla omiaan.


Merci beacoup, Monsieur André-san, Domo Arigato charming gentleman-chefs for the picturesque memories!
Monta reseptiä, kokemusta ja muistoa rikkaampana päättyy tähän nyt juhlallisesti ravintolaurani Tokiossa!